Elämäni makuja - Perjantairesepti

AUTO JA IKÄ KAIKKI Olipa kerran aika, jolloin hankimme yrityksellemme vuoden 1935 mallisen, rakkaudella entisöidyn pienen kuorma-auton. Se ei ollut pelkkä ajoneuvo. Se oli peltinen aikakone, joka tuoksui bensalta, öljyltä ja menneiltä vuosikymmeniltä. Kun sen käynnisti, se ei hyrissyt – se ilmoitti koko kylälle, että nyt lähdetään. Poikani Karioskari oli tuolloin alakouluikäinen. Hän katseli autoa silmät loistaen, kuin olisi nähnyt museoesineen, joka oli päättänyt karata vitriinistä. Ihailimme sitä yhdessä: minä konepeltiä taputellen ja hän ohjauspyörää kokeillen. Siinä, öljyisissä tunnelmissa, käytiin suuria keskusteluja. “Karioskari”, sanoin kerran mietteliäänä, “millaisia autot mahtavat olla viidenkymmenen vuoden päästä?” Poika mietti hetken. “Ne varmaan lentävät.” “Voi olla”, myönsin. “Tai ajavat itse. Ehkä niissä ei ole rattia ollenkaan.” Ja sitten sanoin sen, mitä aikuiset joskus sanovat puolihuolimattomasti: “Tuskinpa minä silloin enää olen elossakaan.” Tuli hiljaisuus. Vanha k...