Voisilmän autuus - Kahvia lusikalla

VOISILMÄN AUTUUS

Se oli niitä sodanjälkeisiä aikoja, jolloin saaristossa elettiin tarkasti mutta ei totisesti tylsästi. Olimme serkkuni Sinikan kanssa isovanhempieni luona Uudenkaupungin ulkosaaristossa Lyökissä. Siellä elämä kulki vähän omaa tahtiaan: meri pauhasi kallioihin, lokit huusivat ja keittiössä tuoksui aina puuro tai kala.

Eräänä aamuna Mamma oli keittänyt suuren padallisen kaurapuuroa. Sellaista sakeaa ja kunnollista, että lusikka pysyi melkein pystyssä. Kun puuro jaettiin lautasiin, keskelle laitettiin pieni voisilmä.
Se ei ollut mikään itsestäänselvyys siihen aikaan. Voi oli arvokasta eikä sitä laitettu puuroon kuin harkiten.

Sinikka katseli puuroaan pitkään. Hän söi ensin vähän reunasta, sitten toisesta reunasta ja varoi tarkasti, ettei voisilmä katoaisi liian aikaisin.
Hetken kuluttua hän nosti katseensa Mammasta ja sanoi kohteliaasti:
– Mamma, saisinko vähän lisää voita?
Mamma katsoi lautasta ja totesi rauhallisesti:
– Siinä on aivan hyvä voisilmä.
Sinikka ei kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka luovuttavat ensimmäisestä vastauksesta. Hän tarkasteli lautastaan vielä kerran.
– Mutta kun se on niin pieni.
Mamma pudisti päätään.
– Se riittää oikein hyvin.
Sinikka mietti hetken ja yritti vielä:
– Voisiko siihen tehdä vähän isomman voisilmän?
Nyt keittiöön tuli pieni hiljaisuus.
Huoneen nurkassa Pappa istui keinutuolissaan. Hän keinui rauhallisesti, katseli merelle päin ja kuunteli keskustelua kuin vanha merikapteeni.
Keinutuoli narisi pari kertaa.
Sitten Pappa rykäisi ja sanoi rauhallisesti:
– Anna nyt vaan tytölle vähän lisää voita.
Mamma kääntyi heti.
– Älä sinä nyt tähän sekaannu!

Se oli sanottu sillä äänellä, jolla saaristossa yleensä lopetetaan keskustelut.
Mutta juuri silloin Sinikan silmät kirkastuivat kuin majakan valo pimeässä.
Hän kääntyi nopeasti Pappaan päin ja huudahti innostuneena:
– Sekaannu vaan! Sekaannu vaan!

Pappa purskahti nauruun niin, että keinutuoli alkoi heilua vaarallisesti.
Ja vaikka Mamma yritti pitää kulmat kurtussa, lopulta hänenkin suupielensä nytkähtivät.
Hetken kuluttua Mamma huokasi, otti voinpalasen ja pudotti puuroon vielä toisen nokareen.
– No siinä nyt sitten on, hän sanoi.
Sinikka katseli tyytyväisenä lautastaan ja totesi hyvin rauhallisesti:
– Nyt se on oikea voisilmä.

Ja siinä keittiössä kaikki tiesivät, että vaikka saaristossa oli pulaa monesta asiasta, yksi asia ei koskaan loppunut:
hyvä huumori – ja lasten neuvottelutaidot.

TENAVATARINOITA

Äiti kehoitti Sallaa (5v.) katsomaan illalla valmiiksi aamun vaatteet.
"Äiti! En minä voi. Etkö sinä tiedä, että naisen mieli voi muuttua?"
-Hilkka

KAHVIA LUSIKALLA

Saariston kahvisoppa (vanha kalastajien jälkiruoka)

Tämä on oikeasti vanha suomalainen jälkiruoka, jota syötiin erityisesti saaristossa. Sitä tarjottiin usein juhlapäivinä tai kalastajille pitkän päivän jälkeen.

Ennen aikaan saaristossa ei ollut paljon makeita herkkuja. Mutta kahvi oli juhlan merkki. Kun veneet palasivat kalasta ja kahvipannu nostettiin tulelle, emäntä saattoi tehdä kahvista ja leipäjuustosta makean keiton. Sitä syötiin lusikalla – ja se lämmitti merituulen jälkeen.

Ainekset (4 hengelle)
4 dl vahvaa kahvia
2 dl kermaa
200 g leipäjuustoa kuutioina
2–3 rkl sokeria tai hunajaa
ripaus kardemummaa

1. Keitä kahvi ja kaada se kulhoon.
2. Lisää kerma ja hunaja.
3. Laita leipäjuustokuutiot kuumaan kahviin.
4. Anna juuston pehmetä hetki.

Syödään lusikalla kulhosta, aivan kuin keitto.