Vaatteiden vaihto - Graavisiikavoileipä

VAATTEIDEN VAIHTO

Meillä kotona eletään jatkuvassa muotinäytöksessä. Tai tarkemmin sanottuna – vaimoni mielestä eletään. Hänen elämäntehtävänsä tuntuu olevan varmistaa, ettei kukaan perheenjäsen kulje samoissa vaatteissa pidempään kuin maitopurkki säilyy jääkaapissa.
Minä taas kuulun koulukuntaan: “Jos ei kävele itse pois päältä, se on vielä käyttökelpoinen.”
Vaimoni ei jaa tätä näkemystä.
Usein kuulen tutun lauseen:
– “Oskari, vaihda nyt hyvä mies jo ne vaatteet.”
Saman kohtalon kohtaa lapset. Eräänä päivänä pihalla oli meneillään suurta hiekkalaatikkodiplomatiaa, kun vaimoni huomasi, että tyttäremme oli saanut housuihinsa enemmän pihaa kuin piha itse.
– “Kultaseni, kävisitkö vaihtamassa pihavaatteet?” hän aloitti lempeästi.
Ei reaktiota.
– “Kuulitko? Nyt sisälle ja vaihtamaan vaatteet.”
Sitten tuli viimeinen vaihe. Se vaihe, johon jokainen vanhempi päätyy, vaikka vannoo ettei koskaan päädy.
– “Ole kiltti ja vaihda nyt ne vaatteet. Äiti pyytää.”
Hiljaisuus. Tytär nousi, katsoi äitiään tutkivasti, pyyhkäisi hiekkaa otsaltaan ja lausui täysin vakavalla äänellä:
– “Äiti… sä kerjäät töitä.”
Siinä kohtaa minä käännyin nopeasti katsomaan taivasta. Siksi etten purskahtaisi nauruun. Vaimo puolestaan jäi hetkeksi hiljaiseksi – harvinainen luonnonilmiö.
Tytär jatkoi hiekkarakennustaan.
Ja minä?
Minä päätin olla vaihtamatta paitaa sinä päivänä.
En halunnut kerjätä töitä.

POSITIIVAREIDEN TENAVATARINOITA

8-vuotias tyttäreni Julia selitti koulun kokeiden arvoasteikkoa:
Paras on kiitettävä, sitten on hyvä ja sen jälkeen tulee tyydyttävä ja viimeisenä on huoleton.
-Marja

GRAAVISIIKAVOILEIPÄ SAARISTON TAPAAN

Niin pienestä kuin muistan, olen pitänyt yli kaiken graavisiikavoileivistä. Rukiisista.

Vanhempani pitivät minua hieman outona, kun änkesin aina saaristomme kaikkiin hautajaisiin. Olihan se pienen naperon touhuksi merkillistä. Eivät he tienneet syytä.
Siihen aikaan saaristossa tarjottiin hautajaiskahvien kanssa lähes aina rukiille tehtyjä graavisiikavoileipiä. Ihan aina. Ja minä rakastin niitä. Hautajaiset olivat sivuseikka – siikaleivät pääasia.
Nyt isompana tämä rakkaus graavisiikaan vain jatkuu ja jatkuu.

Olin taannoin Aurajoen kalamarkkinoilla. Tapasin pyhärantalaisen ystäväni, kalastaja Vennon. Hänellä oli kojussaan paljon saariston villikalaa ja kaiken kruununa ruisleivälle tehtyä graavisiikaa mausteineen.
Tiesin jo etukäteen mitä sieltä ostan. Aina. Siksi joka kevät ja syksy on pakko mennä näille markkinoille. Vennon tiskillä kauppa kävi. Varsinkin graavisiikavoileipien kohdalla. Vento väänsi niitä lisää sitä mukaa kun ehti, eikä loppua ei näkynyt.
Yksi syypää siihen olin minä. Ostin kymmenen leipää.
Matkalla kotiin söin jo kaksi.
Ja ennen kuin kympin uutiset olivat päättyneet, seuraavaksi aamiaiseksi tarkoitettu siikaleipäkin oli jo kadonnut.

Mikä näissä siikavoileivissä nyt oli niin merkillistä?
Ei oikeastaan mikään.

Kuten kuvasta näkyy, ruisleivän päälle levitetään vain ohuelti voita. Sen päälle ladotaan runsaasti ohuita graavisiian siivuja. Päälle silputtua purjosipulia ja tuoretta tilliä sekä muutama rosepippuri tai puolukka pientä virkistystä antamaan.
Siinä kaikki.
Ei kastikkeita. Ei koreiluja.
Saariston villikala, hyvä ruisleipä ja muutama mauste.

Mutta joskus juuri yksinkertainen on se kaikkein paras.
Parempaa on oikeastaan vain yksi asia: toinen graavisiikavoileipä.

Resepti (neljä voileipää)
4 viipaletta tummaa ruisleipää
voita
200 g graavattua siikaa ohuina viipaleina
½ purjoa hyvin hienona silppuna
tuoretta tilliä
rosepippureita tai puolukoita kevyesti murskattuna

Valmistus: Voitele ruisleipä ohuesti hyvällä voilla.
Nosta päälle runsaasti ohuita graavisiian viipaleita.
Ripottele päälle purjosilppua.
Lisää tilliä ja muutama murskattu rosepippuri tai puolukka. 

Tarjoa heti. Mielellään kahvin kanssa.