Pertti Paasio in memoriam - Silakkalaatikkoleikki

PERTTI PAASIO IN MEMORIAM

Yksi elämäni suurimmista rikkauksista on ollut saada tutustua mielenkiintoisiin, hienoihin ihmisiin. Bonuksena moni heistä oli varustettu loistavalla huumorintajulla. Sellainen oli ministeri Pertti Paasio.

Hän toimi työuransa alkuaikoina Turun Kaupungin matkailusihteerinä. Pertti lauloi ”Rafaelin enkelit” yhtyeessä ja soitti kitaraa. Meitä yhdisti musiikki ja matkailu. Aloitin minäkin matkailun kanssa puuhailuni v. 1985 höyrylaivan uudelleen tulemisella Suomen Saaristoon. Varsinais-Suomen Matkailuyhdistys antoi oikein kehystetyn plakaatin. Allekirjoittajana oli Pertti Paasio. Pian istuin yhdistyksen hallituksessa. Ensi töikseni alkoi yhdistyksen alasajo ja uuden matkailutoimen rakentaminen. Turku Touring. Paasio toimi myös sen puheenjohtajana vuosia. Aina eivät käsiteltävät asiat olleet mukavia. Mutta viihdyin näissä kokouksissa. Kiitos Paasion. Sain kokea sellaista tilannehuumoria, ettei vähemmästä väliä.

Kun Pertti Paasio valittiin Europarlamenttiin, hän totesi meille, että oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Mieliteos oli Pekka Töpöhäntä. Valintansa jälkeen hän totesi, että tuskin olisi tullut valituksi, jos äänestäjät olisivat tienneet, että hän sisäisti tuon teoksen paremmin kuin Maastrichtin sopimuksen.

Ostimme aikanaan Airistolla olevan Loistokarin majakkarakennuksen höyrylaivayhtiöllemme iltaristeilyjemme laituritanssien tukikohdaksi. Kaupan yhteydessä siirtyi myös saaren vuokrasopimus Merenkulkuhallitukselta. Ja se oli voimassa niin kauan kuin pidämme luotsituvan kunnossa. Niin ettei se ole ympäristölleen rumuudeksi. Restauroimme sen. Rakensimme kalansavustamon ja saunan sekä ison laiturin tansseja varten. Laiturin edustalta ammuttiin kalliota satoja kuutioita laivamme rantautumista varten.

Taistelimme taloudellisesti tuulimyllyjä vastaan. Mutta olimme onnellinen perheyritys. Sain toteuttaa pienen pojan suurta haavetta, ajaa oikeaa höyrylaivaa. Ja olihan meillä käytännössä ikuinen käyttöoikeus saareen.

Yhtäkkisesti valtion omistama Senaattikiinteistöt laittoi saaren yleiseen myyntiin. Investointimme oli valumassa rahakkaamman kilpailijamme syliin. Se olisi meille kuolinisku. Siihen loppuu höyrylaivaliikenne Suomen Saaristossa. Kysyin pankilta mahdollista rahaa saaren ostoa varten. Vakuutemme eivät riittäneet kuin vaatimattomaan lainaan. Soitin Senaattikiinteistölle ja kerroin olemassa olevasta vuokrasopimuksesta. Sain vastauksena ehdotuksen kokeilla oikeudenkäyntiä Suomen Valtiota vastaan. Juristi ilmoitti ykskantaan, että saaren saa eniten rahaa tarjoava taho. Eikä asiasta neuvotella. Samana ilta meillä oli hallituksen kokous ja kerroin Paasiolle, että nyt tuli Ukkopekalle kuolema. Jos me menetämme Loistokarin, sidon paksun kettingin mökin ympärille ja vetäisen sen Airistolle kuin maitohampaan suusta. Sen jälkeen höyryämme viimeistä kertaa Pikisaaren ja Ruissalon väliseen salmeen. Avaan pohjapropun ja upotan Ukkopekan keskelle ruotsinlaivojen reittiä

”Älä hemmetti. Kyl mää sun tunnen ja uskon, et niin hullu voisit olla ja voisit tuon kaiken tehdäkin. Mutta mitä olisi Turku ilman Ukkopekkaa? Odota ny hiukan vielä. Katson, voinko tehdä asialle jotain.”

Seuraavana päivänä samainen Senaattikiinteistöjen juristi soitti ja pyysi tekemään tarjouksen. Kerroin taloudellisen realiteetit ja että meille luvattu pankkilainan määrä olisi ehdoton maksimi. Tiesin, että eräs kollega oli tarjonnut siitä moninkertaisen hinnan, eli vähemmän, mitä olimme saareen satsanneet. Juristi sanoi vastaanottavansa tarjouksen. Ja toivotti hyvää päivän jatkoa.

Saman päivän illansuussa hän soitti, ja kertoi, että he ovat hyväksyneet tarjouksemme. Loistokari on perheyrityksemme Höyrylaivaosakeyhtiö s/s Ukkopekan. Vanhalle miehelle tuli enemmän kuin ”vesi glaseihin”. Myönnän, että vapisin. Iso mies itkeä nyyhkytti. En saanut sanaa suustani. Hiljainen oli juristikin.

Soitin Pertille itku kurkussa, ja kysyin, mitä hän on oikein tehnyt? ”Mää vähän räpelsin siellä taustalla”.

Kun seuraavan kerran kuulette höyrylaivan visselin vihellyksen Aurajoen rantatörmäillä, muistathan, että se on Pertti Paasion ansiota.

Kun Paasio täytti 60-vuotta ja onnittelijoiden jono aamusta oli kestänyt jo iltapäivään, Pertti pyysi taukoa: ”Katsokaas, kun ei sitä ihminen kehumisiakaan jaksa vastaanottaa määräänsä enempää.”

Näitä tarinoita on: Media kiinnostui takavuosina hänen pukeutumisestaan Lontoossa eriparisiin kenkiin. Joku totesi, että todella persoonallinen ja harvinainen kenkäpari, totesi Pertti Paasio: ”Ei lainkaan. Minulla on kotona aivan samanlainen kenkäpari.”

Kiitos Pertti Paasio!

SILAKKALAATIKKOLEIKKI

Kylläpä vanha kunnon silakkalaatikko kirvoitti lukijani kommentteihin. Se on hyvä merkki.

Ensiksi hieman täsmennystä viime perjantain reseptiin:

1. Ainesluettelosta puuttui 1 kpl sipuli, vaikka se oli teko-ohjeessa.
2. Toisaalta ainesluettelossa oli kananmuna, vaikka se puuttui teko-ohjeesta.
Eikö se ole sitten tasapeli? Muna tienkin vatkataan maidon kera mukaan.

Mutta sitten se clou! Se rasvainen possunkylki. Sen puutumista haikaili tosi moni. Joskin pääasiassa sisämaasta kotoisin olevia.

Tunnettu ruokakirjailija Markku Haapio epäili, että possun puuttuminen johtuu siitä, että saaristossa ei aikanaan possunkylkeä käytetty – ainakaan kovin usein. Ja oikeassahan Markku oli. Kuten yleensä aina. Korostan – yleensä. Silakkaa tuli lähes vuoden ympäri ja silakkalaatikkoa tehtiin tosi useasti. Possunkylkeä ei ollut saatavissa niin useasti. Niinpä moni saaristolainen muisteli käyttäneensä voita kuivahkon silakan pehmentämiseksi.

Asia, joka myös kiinnosti lukijoita oli silakan suolaus. Osa oli sitä mieltä, että ehdottomasti paras tuote saadaan käyttämällä pidempään suolassa ollutta silakkaa. Suolasilakkaa. 1950-luvulla sain tehdä kesätöitä Taivassalon Ihattulassa silakkaa peraten. Kylän rouvat perkasivat päivässä 30 kg laatikoita 7-8 kpl. Urakkapalkka oli 1mk 30 senttiä. Minä tuhrasin innoissani koko jutun. Salaa harjoiteltuani perkasin 11 laatikkoa. Sen seurauksena minut siirrettiin Ihattulan kallioille kääntelemään matoisia silakoita kuivatukseen kananrehun valmistamista varten. Rouvat uhkasi lakolla, jos tämä tenava jatkossa hyppisi heidän urakalleen.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että paras ”silakloora” tulee suolasilakoista. Puutiinuihin suolatuista. Pikasuolatut toki myös maistuvat.

Mielenkiintoinen oli myös sisämaan lukijani arvio siitä, että he käyttivät aina reilusti possunkylkiä tässä erikoisruoassa. Se johtunee siitä, että silakka kuljetettiin sisämaahan ja oli possua paljon arvokkaampaa.

Yksi kysyjistäni kertoi, että isänsä oli pikkupoikana kertonut, että kun tulee isoksi, syö pelkästään silakkalaatikkoa. Tähän hänen isänsä totesi, että on syytä hankkia hyvä ammatti, että on varaa hankkia silakoita jokapäiväiseksi ruoaksi.

Olen ikäkaranteenissa juuri nyt kotonani. Ette varmaan arvaa, mitä söin tänään ja mitä syön huomenna? Arvasittepa.