perjantai 25. huhtikuuta 2014


HAUSKA PORILAINEN


Kirjepalautteissa olen uudelleentavannut monia vanhoja kavereitani, ystäviäni ja kanssaeläjiäni. Yksi muisteli tapahtumaa vuodelta 1968, jolloin hän kaverinsa Pekka Sepän kanssa saapui Porin kauppaoppilaitokselle kuuntelemaan Pentti Kangas tangosekstettiä. Pekalla oli mukanaan trumpetti ja hän pyysi saada soittaa yhden kappaleen, Särkyneen toiveen kadun eli Boulevard Of Broken Dreams, jonka Lill-Jørgen Petersen oli tehnyt tunnetuksi. Se oli siinä. Yksi esitys ja kiinnitys.

Orkesteristamme tuli sekstetin sijaan septetti, eli jatkettiin voimalla seitsemän miehen. Poika teki siis ”Lavenit”: 1966 tyttönen nimeltään Lea Luukinen pyysi paikkaseutunsa tanssilavalla saada laulaa yhden laulun: Twilight Zone. Se oli siinä. Enempää ei tarvinnut tytön esitellä taitojaan. Hän siirtyi välittömästi orkesterimme vakinaiseksi jäseneksi. Lähti matkaamme niin, että taisi jäädä kengätkin kotiin. Annoin hänelle taiteilijanimen LEA LAVEN. Myös Pekka Seppä sai uuden taiteilijanimen, BABLO, jona monet hänet hyvin tuntevat. Viihteen monitoimimies lähes 50 vuoden ajan. Bablo tiesi uskomattoman määrän porilaisia muusikkovitsejä. Raumalaisina muusikkoina niitä kateellisina kuunneltiin. Yksi aihe ylitse muiden oli porilainen legenda, PIETILÄN SULO.

Tapasin Sulon kerran 60-luvun alussa, jollain tyttöreissulla Porissa. Sulo oli polkupyöräkorjaaja ja mielikuvituksensa oli vailla rajoja. Jotkut sanoivat, että Sulo valehteli, mutta minä uskon sen olleen enemmänkin liioittelua. Tulos harvinaisen rajoittamattomasta mielikuvituksesta. Tämän jutun Sulon kertomana muistan lähtemättömästi. Sulo oli käymässä Lapissa ja tapasi ison karhun. Pakkohan siinä oli aloittaa kunnon paini, kun kumpikaan ei väistänyt. Sulo kertoi ottaneensa oikein kunnon niskalenkin ja puristaneensa niin, että karhulta meinasi henki loppua. ”Sulo Sulo. Helpota Sulo vähä,” kähisi karhu. ”Eihän karhut osaa puhua”, väittelin vastaan. ”Ei kai normaalisti, mutta nyt sen oli pakko.” Ne porilaiset, jotka vielä Sulon jutut muistavat, antaa tulla:Parhaat palkitsen höyrylaivapiletillä. oskari@herrankukkaro.fi





ERIKOISTARJOUS:

Tänään perjantaina 25.4. Aurajokiranta syttyy jälleen tuleen. Bohemio Latino Social Club-orkesteri aloittaa yli 120 jokailtaisen ilmaiskonsertin sarjan ja tanssit Vaakahuoneen Paviljongilla. Tätä tekee sitten koko kesän. Tulosta tämä kirje vastaanottajakentän kera ja tuo mukanasi tänään tai huomenna. Tarjoan pienen kuoharin ilmaiseksi kirjesuhteemme kunniaksi. Lisätietoja www.vaakahuone.fi. Nähdään siellä!

KUOHUVAA VAPPUA : BLINI & SIIDERI



 
Vappu on meille suomalaisille iloinen juhla. Nautintoja kukkurallaan. Jokainen lämpöaste ja auringonsädekin on ”till” joka ansaitsee aplodit. Juomana kuohuva sopii ja ruokakin voi olla kuohuvanlaista. Siksi tämä yhdistelmä sopii ensiviikon kevään juhlaan kuin vappulakki päähän.

Blini on mielestäni hauska, hyvänmakuinen ja positiivinen herkku. Ja oikeastaan aika helppo tehdä. Toki ravintolasta sen saa helpommalla, mutta jos haluat yllättää ystäväsi/perheesi iloisesti illan puhteessa, tarjoa heille blinejä. Nyt perinteistä poiketen.

Tässä blinien teko-ohje:

4 dl bulgarianjogurttia tai kermaviiliä
20 g hiivaa
2.5 dl tattarijauhoja
1 tl sokeria
1.5 dl kuumaa maitoa
1 tl suolaa
1 rkl voisulaa
1 kananmunan keltuainen
1 vaahdotettu kananmunan valkuainen

Lämmitä jogurtti tai kermaviili kädenlämpöiseksi, liuota siihen hiiva ja sekoita joukkoon tattarijauhot ja sokeri. Anna taikinan kohota 1-2 tuntia huoneenlämmössä. Sekoita ennen paistamista taikinaan kuuma maito, suola, keltuainen, voisula ja vaahdotettu valkuainen.

Täytteeksi normaalisti laitetaan silputtua sipulia, smetanaa ja mätiä. On hyvää. Mutta jospa kerrankin toisenlainen blini.

Paista blinit voissa pannulla (valurautaisella tietenkin) miedolla lämmöllä.
Levitä kuuman blinin päälle smetanaa paksulti.
Lisukkeeksi, esim.
- katkarapuja, sienisalaattia ja tillisilppua

- kylmäsavulohta ja pilkottua etikkakurkkua

- graavikalaa, sitruunan palasia ilman kuorta

- savukalaa ja kapriksia

- maustesilakkaa tai - silliä ja tillisilppua

Voit paistaa pikkublinejä lättypannulla ja tarjota vieraillesi useita vaihtoehtoja. Vähemmästäkin ruoan ystävä sekoaa. Taikinasta tulee 20 pientä tai 10 isoa bliniä.

Juomaksi sopii valkoviini tai kaikkien viinien äiti, siideri. Irlantilainen on aika aitoa. Sen pitää olla käymällä valmistettua, mieluiten sakkaista. Siis ei tislattua. Ei väkiviinaa, johon on sekoitettu sokeria ja esansseja. Jos löydät ranskalaista tai espanjalaista siideriä, aina parempi.

Resepti tulostettavassa muodossa.







Elämän makuisin terveisin

Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
 
Palautteet: oskari@herrankukkaro.fi

Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.

torstai 17. huhtikuuta 2014


VANHA HOLVIKIRKKO


Me elämän ehtoopäiviä lähentelevät muistanemme hyvin EERO RAITTISEN esittämän kauniin iskusävelen, Vanhan Holvikirkon. Minä kuulun niihin, jotka saavat tästä taideteoksesta tunnekuohahduksen hetkeksi muistojen kultaamana. Minä olen sillä lailla etuoikeutettu, että sain tuntea ruotsalaisen LENNE BROBERGIN, joka lauloi tämän suuren menestysiskelmän alkuperäisversion Mälarö kyrka. Ensitapaamisemme oli vuonna 1963. Siitä on tätä kirjoittaessani lähes 51 (viisikymmentäyksi) vuotta. Esitys löytyy TÄÄLTÄ.

Tähän esitykseen liittyy myös vahva muistonjälki Rauman Opettajaseminaarini ajoilta. Opinahjon juhlasalissa oli oikeat isot kirkkourut, joilla oppilaat vuorotellen soittivat aamuhartausvirren. Iltaisin saimme käydä harjoittelemassa yksinämme tyhjässä salissa seuraavan aamun virttä. Minulla oli soittovuorossa Suvivirsi, jonka osasin ulkoa jo ennen Seminaariin menoa. Ja osaan vieläkin. Siksi minulla oli tilaisuus soittaa jotain muutakin. Olin opetellut tämän Holvikirkon opiskelukämppäni harmonilla. Voinette kuvitella, minkälaisen tuntemuksen koin tyhjän juhlasalin raikuessa ihan oikeilla uruilla Holvikirkon säveltä. Uskon, että siksi minusta tuli myös alun perin orkesterini urkuri. Soitin myös aikoinaan Jurmon saaren pienessä puukappelissa poljettavalla urkuharmonilla tämän suvivirren. Lapsenikin ihmettelivät, että isi osaa soittaa tällaistakin. Eivät tienneet, että se oli jäänne – ainoa sellainen – edellisestä elämästäni. Olipahan hyvä, että ehdin, ennen kuin apulaisoikeusmies ehtii kieltää senkin kappaleen esittämisen. Ehkä Holvikirkkokin saa vielä maailman maallistuessa kokea samanlaisen kohtalon.

Juhannuksena 1963 järjestettiin kotiseutuni merkittävän kulttuurikohteen VEHMASSALMEN TANSSIPAVILJONGIN avajaiset. Toimin ohjelmavastaavana toiminnanjohtajan pallilla ja olin hankkinut yhdeksi vetonaulaksi orkesterin oikein ulkomailta. Kitaraorkesterin, joka oli silloin kuumaa kamaa. Tuon orkesterin nimi oli THE ADVENTURES. Kun kiersimme Taivassalon kunnanvaltuuston puheenjohtajan TOPI MATTILAN kanssa kovaäänisautolla ympäri Lounais-Suomea, Topilla oli vaikeuksia lausua orkesterin nimi. Jaoimme vastuun. Topi sanoi The (suomeksi TÖ) ja minä Adventures (eidventsöös). Ihmiset keväisillä pelloillaan ja pihoillaan höristivät korviaan. Saimme totta vie aikaan uteliaisuutta. Ja sehän oli tarkoituskin. Odotimme 1300 ihmistä juhliimme. Tuli lähes kymmenkertainen määrä. Orkesterin solistina toimi silloin Lenne Broberg. Samana vuonna solistiksi nousi norjalainen JAN ROHDE. Hänen menestyskappaleensa oli Doin´ The Jenka, joka aikaansai suomalaisten itsetunnossa huikean ylöshyppäyksen. Suomalainen jenkka ja oikein ulkomaalainen laulaja. Kuuntele tästä.  Lenne Broberg perusti uuden orkesterin LENNE & THE LEE KINGS. Hän levytti 60-luvulla myös suosikkikappaleen Stop The Music.

Syksyllä 1990 olin Tukholmassa venemessuilla esittelemässä valmistamiamme Stormskärs båtarna (Myrskyluodon veneet). Kotiinlähdön aikaan minulle jäi ennen laivan lähtöä reilusti aikaa. Tilasin taksin ja pyysin sitä kiertelemään Tukholman rantoja. Nautin vanhojen, kauniisti kunnostettujen alusten katselusta. Ihailen tätä ruotsalaisten ylläpitämää kulttuuria. Pyysin taksia pysähtymään hetkeksi entisen höyrylaivan, vanhan Saimaan tukkihinaajan viereen. Laivan keulassa luki nimi: VÄINÖ. Se oli aikanaan omistuksessani, mutta myin sen tukholmalaisille sukeltajille. Se oli nimensä mukaisesti sympaattinen paatti ja uudelleentapaamisemme oli hyvin nostalginen. Väinö ja Oskari. Taksikuski katseli laivaa ja kysyi sitten, olenko Suomesta. ”Olen”, vastasin. Hän kertoi nuorena miehenä 60-luvulla usein vierailleensa Suomessa esiintymässä silloisen kitaraorkesterinsa kanssa. Hänellä oli niiltä ajoilta paljon mukavia muistoja. ”Mutta mitä niistä. Eihän nykyään kukaan enää niitä muista”, hän sitten totesi.

Olimme molemmat vähän aikaa hiljaa. Hän lähti ajamaan kohti satamaa. ”Kuulkaahan taksinkuljettaja. Me suomalaiset emme unohda Lenne Brobergiä ja hänen orkestereitaan. Te toitte meille suomalaisille raikkaan tuulahduksen musiikilliseen maailmaamme.” Kuljettajan oli pysäytettävä kulkuneuvonsa tunnekuohun vuoksi. ”Olin silloin ihailtu ja suosittu taiteilija, jota fanit piirittivät. Nyt olen vain taksikuski, jota kukaan ei enää muista. Onneksi minulla on kolmen kaverini kanssa vanhaa swingiä soittava kellariorkesteri omaksi iloksemme. Ei voi olla totta, että kyytiini tulee suomalainen mies, joka tunnistaa minut 50 vuoden jälkeen ja muistaa vielä nimenikin. Ei voi olla totta.”

Lähestyimme ruotsinlaivaa. Otin talteen hänen puhelinnumeronsa ja sovimme, että hän tulee kaveriorkesterinsa kanssa seuraavana kesänä suviravintolaamme Vaakahuoneelle Aurajokirantaan. Siellä soi vanha swing koko kesän, joka ilta. Olin intoa piukassa. Tiesin, että siitä tulisi menestys. Helmikuussa 1991 soitin saamaani numeroon sopiakseni yksityiskohdat sovitusta esiintymisestä. Puhelimeen vastasi iäkkään kuuloinen nainen. Esittelin itseni ja kysyin, saisinko puhua ystäväni Lenne Brobergin kanssa. ”Olen pahoillani. Se ei ole mahdollista. Hän on kuollut.”

Olin hyvin surullinen, mutta jotenkin halusin ymmärtää tapahtumat niin, että ehdin hänen elämänsä ehtoopäivillä ilahduttaa tätä sympaattista taiteilijaa, jota suomalaiset aikanaan suuresti ihailivat. Kuinka moni taiteilija putoaakaan menestyksen kukkulalta unohdettujen laaksoon. Tunnen heitä monia. Tämä tarina tuli tänään mieleeni, kun kuuntelin Radio Nostalgiasta kotimatkallani kappaletta Mälarö Kyrka eli Vanha holvikirkko, esittäjänä Lenne Broberg. Se on kaunis kappale, edelleen.







HÖYRYSTETTY KALA LYÖKIN MAMMAN MALLIIN




Ainesosat:

Kalaa
Suolaa
Vettä

Tulipa tässä päivänä muutamana mieleeni isoäitini Uudenkaupungin ulkosaaristosta, Lyökistä. Hän, joka osasi ja oivalsi yksinkertaisuuden ruoan laitossa. Pappa kalasti ja mamma teki kalaruokaa lähes päivittäin. Luin joskus lehtiartikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan saariston asukkaat, jotka syövät kalaa runsaasti, elävät pidempään kuin maalaiset, lihaa syövät serkkunsa. Laitoinpa kyseisen lehtileikkeen Herrankukkaronkin ruokapöydän viereiselle seinälle. Yksi yksinkertainen ja uskomattoman herkullinen kalaruoka valmistui näin:

Lämmitä uuni 220-asteiseksi. Lämmitä kuumaksi kasari, ruukku tai muu uuniastia, jossa on tiivis kansi. Lisää astian pohjalle sentin verran vettä. Odota, että vesi alkaa höyrytä. Lisää valmiiksi suolatut kalan palat (kannattaa leikata kala valmiiksi annospaloiksi). Hauki on kala. Ahven on kala. Kuha ja siika ovat kaloja. Turska on kala. Lohi on kala ja nyt ympäristöaktivistien pannasta päässyt kirjolohikin on kala. Ja hyvä kala onkin, puhdas ja hyväöljyinen.

Anna kypsyä höyryssä noin 10–12 minuuttia (paksut kalapalat vaativat hiukan kauemmin). Koeta välillä teräväkärkisellä veitsellä kalan sisältä sen kypsyyttä. Punaiset kalat voivat olla keskeltä vähän roseeta. Nautitaan esimerkiksi keitettyjen kuoriperunoiden tai vanhanajan lehtisalaatin kanssa.

Lyökin mamman tyttärenpojan vinkki: Laita uunivuokaan nesteeksi osa (tai kokonaan) valkoviiniä. Saat hienon maun kalaan. Alkoholihan poistuu höyryn mukana 76 asteessa. Ei ole siis vaaraa kalaruokakekkulista.

VANHANAJAN LEHTISALAATTI

Kulhollinen salaatinlehtiä
1 dl kuohukermaa
1 tl sinappia
1 tl sokeria
Ripaus suolaa
1 rkl etikkaa
2 kovaksi keitettyä kananmunaa

Huuhdo salaatinlehdet tarvittaessa, valuta ja revi. Vaahdota kermaa hiukan, mutta jätä se löysäksi. Sekoita joukkoon etikka, mausteet sekä kuoritut ja hienonnetut kananmunat. Kaada kastike salaatin päälle juuri ennen tarjoilua.

Resepti tulostettavassa muodossa.







Elämän makuisin terveisin

Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
 
Palautteet: oskari@herrankukkaro.fi

Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

EI OLE NAURUN ASIA

 
Naantalilaisrymättyläläisen sillikuninkaan Saarnin Topin poika, Jonni Saarni, oli isänsä ja veljensä tavoin hyvin värikäs ja persoonallinen mies. Hän oli ihan vähän kallistunut tien menokaistaan päin. Jonnilla oli muun muassa Suomen laajin arvomerkkikokoelma. Omia aatoksiaan esimerkiksi neuvostoliittolaisista hän toi esiin ilman filtteriä ja vähän joka tilanteessa. Kaverit sitä naureskelivat ja Jonnia harmitti.

Sattuipa tuossa 70-luvulla niin, että Neuvostoliiton puolustusministeri ehdotti Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia. Siitähän Jonni hermostui oikein tosissaan. Kaveriporukassa meille kellekään ei jäänyt epäselväksi tilanteen uhkaavuus, mutta Jonnin lähes hurmoshenkisyyteen yltänyt paatos sai meidän kavereiden suut taas nauruun. Jonni pillastui lopullisesti ja huusi naama värillisenä: ”Siinä te hymyillette ja hymyilette, mutta eräänä aamuna heräätte vielä kasakan nauruun!”

Kuinkas sattuikaan juuri näinä aikoina tulemaan mieleeni.





KALAN GRAAVAUS



 
Yleisesti käytetään kalan graavauksessa merisuolaa. Se onkin makeampaa kuin vuorisuola. Vuorisuola polttaa kalan pintaa. Usein käytetään myös sokeria. Isoäitini Lyökin Mamma ei käyttänyt koskaan sokeria graavaukseen. Hän käytti sen sijaan hunajaa. Pappalla kun oli mehiläisiä, ja siten hunajaa. Minun geenini ovat säilyttäneet tämän makutottumuksen. Kokeilkaapa. Ei hassumpaa.

Yksi suosikeistani on myös sitruunagraavattu kala. Merisuolaa ja sitruunasta puristettua mehua. Päälle hieman hunajaa. Punaisenkin kalan väri muuttuu valkoisemmaksi, mutta se ei makua haittaa.  Mitä suolan määrään tulee, nyrkkisääntö on, että graavattaessa suolavedessä, laita suolaa 100g per litra vettä. Anna lillua suolavedessä 1-2 tuntia. Tai peität kalan runsaalla merisuolalla muutamaksi tunniksi, ja sitten poistat ylimääräisen suolan kostealla talouspaperilla. Kala imee suolasta sen minkä imee, loppu jää imeytymättä.

Jotkut graavaavat myös konjakilla, whiskyllä ja jopa vodkalla. Isänmaallisemmat Koskenkorvalla. Riippumatta siitä, mitä pidän kossun mausta, nuo kuivat pirtelöt eivät minun makuni mukaan sovi kalan graavaukseen. Mutta sen sijaan hienon säväyksen graaviin saa sivelemällä pullasudilla pinnalle viimeksi hieman likööriä. Ja niitä makujahan riittää. Lakkalikööri ja mesimarjalikööri ovat mainioita eksoottisen maun tuottajia. Myös kahvilikööri ja banaanilikööri saa suupielet nauruun. Kokeilkaa. Älkää olko ryppyotsaisia. Näiden kokeilujen jälkeen normaali merisuolattu graavi kala maistuu jälleen hyvältä. Se on kuin matkalta kotiin palaisi.

Unohtaa ei sovi tilliä. Kokonaiset tillin oksat toki toimivat maun antajana, mutta minä silppuan tillin pieneksi ja ripottelen sen päälle. Siivutettaessa kalaa, tillisilppu kiinnittyy sopivasti kalan mukana lautaselle tai leivän päälle.

On merkillistä, että graavi kala maistuu sitä paremmalle, mitä tummempaa leipä on. Kauraleipä menettelee. Näkkileipä on hyvä ja ruisleipä mainio. Paras on tietenkin oikea saaristoleipä. Siinä on vakka ja kansi samassa paketissa. Kylmän maidon voittanutta ei ole minun makuhermooni vielä löytynyt tässä yhteydessä. Pikkulapsena vanhempani olivat huolissaan minun halustani osallistua hautajaisiin. Minulle selvisi vasta myöhemmin itsellenikin syy. Saariston hautajaisissa oli silloin, ja usein vieläkin, kahvin kera itse leivottua ruisleipää ja graavia siikaa. Olihan minulla merkillinen maku. Pikkupojaksi. Mutta niin on vieläkin. Vanhaksi mieheksi: Pikkupojan maku.

Muistan mainiosti vielä, kun Mäkisen Pena avasi naapurissamme Naantalin vanhankaupungin rannassa Ravintola Tawastin Killan pihalla Tawastin Tapas-ravintolan. Pena oli Espanjan ystävänä tuomassa tapaskulttuuria Suomeen. Vieläkään se ei ole kunnolla rantautunut. Harmi. Hänen bravuurinsa oli hauska. Se oli merisuola/sokerigraavattu hauki. Hauesta oli nypitty ruodot pois tasan tarkkaan. Hauskaa oli, että hyvin monet sitä nauttiessaan totesivat, etteivät ole koskaan aiemmin saaneet näin hyvää graavattua siikaa. Ja Pena hymyili sisäänpäin vain. Haukifileen hinta on vain pieni osa siikafileen hinnasta. Sekin vielä. Olisikohan Sinunkin syytä kokeilla. Lähetä sitten arviosi graavihauesta tai muusta graavauksesta minulle: oskari@herrankukaro.fi

Resepti tulostettavassa muodossa.






Elämän makuisin terveisin

Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
 
Palautteet: oskari@herrankukkaro.fi

Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

KANAFARMARIN ELÄMÄNOHJE


Tein 80-luvulla musiikkiohjelmia radioihin. Parhaillaan 38:aan paikallisradioon. Siihen aikaan toivekonsertit olivat hyvin suosittuja. Silloisen Miss Universumin kanssa tein pitkän talven TV 2:lle suosittua ”Lauantain toivotut” –ohjelmaa. Radio Auran Aalloilla tein työtä myös ihan livenä soittaen kuuntelijoiden lempikappaleita. Siihen aikaan yksi suosituimmista oli ikärakenteesta välittämättä haminalaisen kanafarmarin, VEIKKO LAVIN, reipas humppa: ”Ota löysin rantein, älä jännitä”.

Erään ohjelman aikana äänestä päätellen 3–4-vuotias tyttö soitti studioon ja hengästyneellä äänellään esitti toiveensa: ”Oskari-setä! Onko setä kiltti ja soittaisi tämän kappaleen… tämän, tämän… toi… Orota ny vähän. Äitiiiii! Mikä sen laulun nimi olikaan?” ”Ota löysin rantein…” neuvoi äiti. ”Aijuu! Oskari-setä, soita se laulu, jossa neuvotaan, että ota löysin rantein, älä hengitä!”





MUSTIKKALEIPÄ




Muu maa mustikka. Miksi? Siksi, että mustikan arvostus on noussut vasta viime vuosikymmeninä. Aikanaan mustikkaa pidettiin outona marjana. Johtuneeko siitä, että se oli makea. Happamat marjat maistuivat. Suu ei ollut vielä tottunut makeaan. Mustikkaa ei yleisesti kerätty eikä syöty. Merkillistä. Se kun on yksi elämän eliksiireistä. Mustikkaa kasvaa lähes koko maailmassa, mutta mitä pohjoisempana se kasvaa, sitä terveellisempää ja herkullisempaa se on. Ehkäpä siitä johtuu tuo ”Muu maa mustikka” sanonta. On kuinka on, mustikka on Luonnon lahja meille suomalaisille. suomalaisille. Vaimoni laittaa lusikallisen pakastemustikoita joka aamu kaurapuurooni. Siitä on hyvä lähteä töihin vatsa hyvällä mielellä ja suu naurussa.
Mustikka on myös monipuolinen herkku. Leivo se leivän sisään. Naperotkin tykkää. Mustikkaleivän päälle sopii erinomaisesti tyrnivoi.

0,5 l vettä
2,5 dl mustikoita (pakasteetkin käy)
2 rkl hunajaa
2 tl suolaa
2 rkl rypsiöljyä
50 g hiivaa
0,5 l ruisjauhoja
1 l vehnäjauhoja

Lämmitä vesi käden lämpöiseksi. Sulata veteen hunaja, lisää sekoittaen mustikat, suola, rypsiöljy, sekä pieneksi murennettu hiiva. Lopuksi molemmat jauhot vähin erin koko ajan hyvin sekoittaen. Vaivaa hyvin taikina ja laita se kohoamaan liinan alle runsaaksi tunniksi. Muotoile haluamasi muotoisia leipiä ja anna vielä kohota pulisen tuntia. Sitten uuniin 185 asteeseen vajaaksi tunniksi. Tarkasta, ettei leivät pala. Ota ajoissa pois.

Jos teet kerralla enemmän, pakasta osa. Leikkaa siivuiksi ennen pakastamista. Näin on helppo ottaa käyttöön sopiva määrä kerrallaan. Vaikka vain yksi pala. Laita sulaneet leivänpalat leivänpaahtimeen. Tuloksena melkein uunituoretta, tuoksuvaa mustikkaleipää.

Resepti tulostettavassa muodossa.






Elämän makuisin terveisin

Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
 
Palautteet: oskari@herrankukkaro.fi

Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.