perjantai 28. maaliskuuta 2014


EL LOCO - HULLU


Tyttäreni Meri oli teini-ikäisenä vaihto-oppilaana Etelä-Amerikassa, Ecuadorissa. Olen saanut vierailla 88:ssa maassa ja tämä maa on yksi suosikeistani: Uusi-Seelanti, Etelä-Afrikka, Ecuador ja tietysti Sri Lanka myös. Ecuador on mielenkiintoinen maa. Ihmiset puhuvat hillityn rauhallisesti kieltänsä espanjaa, eivätkä huuda ja kailota kuten äidinkielimaassaan. Maa on myös käsittämättömän kaunis. Vastakohtaisuuksiakin löytyy. Vieraillessamme Ecuadorissa, maan presidenttinä oli henkilö, jonka lempinimi oli El Loco, hullu. Hän käytti itsekin sitä nimeä. Kun hänet vihittiin presidentin virkaansa, hän saapui paikalle laskuvarjolla hypäten samalla, kun taustalla soi hänen oma rokkiesityksensä. Minulla on vieläkin hänen sinkkulevynsä.

Näin minä siellä Andeilla saunankin. Siellä mäen päällä oli ryppyinen ruskea teltta, jonka sisälle oli kärrätty kuumia kiviä. Kylän miehet istuivat niiden ympärillä vaatteet päällään, hikoilivat ja puhuivat käsittämättömiä. Että sellainen ”sauna”.Saimme vierailla Galapagossaarilla. Mielettömän ihana paikka näin laimeasti sanoen. Sieltä lensimme pikkukoneella suoraan Amazonin viidakkoon, pieneen Cocan kaupunkiin. Sieltä koverretulla puunrunkoveneellä 20 solmun vauhtia 6 tuntia Amazon-jokea ylös sen latvajuurille.

Olipahan näkemistä. Perillä odotti puista kyhätty maja puussa. Ihmisiä ei kymmeniin kilometreihin. Halusimme pestä itsemme. Intiaanioppaamme ohjasi joelle, jonne pulahdimme. Kysyin myöhemmin joenmutkan, eli pienen järven nimeä. ”Piranha”, kertoi intiaani. Olimme havainneet pienten kalojen nyppivän ihoamme polskutellessamme, mutta enemmänkin ne vain kutittivat. ”Mutta eivätkö Piranhat ole niitä ihmissyöjäkaloja? ” kysyimme. ”On on. Niitä ne on. Mutta ei ne ihmisten kimppuun hyökkää, jollei ole verta aistittavissa. Vuotavia haavoja tai naisten vaivoja.” Emme peseytyneet enää majapaikassamme.

Illaksi meille luvattiin herkullinen ateria. Illan hämärtyessä kuului viidakosta kauheaa ääntä. Joku alueella vapaana tepastelleista kanoista huusi henkensä edestä. Marja-vaimoni tietenkin kanaa pelastamaan. Ilmeni, että intiaanikokkihan siellä juoksi kanasaaliin perässä iso viidakkoveitsi kädessään. Saimme siis illallisen. Vaimoni jätti väliin kertoen, että hän on kananlihalle allerginen. Merin kanssa me nauroimme niin.

Vierailimme erään perheen kotimajalla keskellä viidakkoa. Perhe tuli toimeen sataprosenttisesti luonnon antimilla. Heidän ympärillään oli puutarha, mistä löytyi lääkekasvit kaikkiin vaivoihin. Sieltä viidakosta vielä nykyäänkin valtaosa lääketieteemme rohdoista on peräisin. Siellä oli myös pensas, jonka oksaa taittamalla sai vuotamaan kirkasta punaista väriä. ”Mihin tautiin tämä on?” kysyin isännältä. ”Sitä käytetään silloin tällöin emännän huulien punaamiseen.”

Paluumatkalla kapean joen reunoilla oli värikkäitä puukeppejä. Opasintiaani, alkuperäiskansan edustaja, kertoi niiden olevan amerikkalaisen öljyfirman aluevaltauksen osoittamia merkkejä. Hän kävi napsimassa merkit pois sitä myöten, kun niitä näkyi. Hän oli myös luonnonsuojelija. Aidosti ja konkreettisesti, omassa elinympäristössään. Kun veneemme keula oli täynnä näitä merkkikeppejä, joissa oli öljyfirman nimi, jatkoimme matkaa kohti pääjokea. Sydämeni oli pysähtyä, kun vastaan tuli iso alumiinivene täynnä öljyfirman väkeä. Takatuhdolla kuskilla oli pitkä pyssy kainalossaan. Meidät ohittaessaan miesten päät kääntyivät kohti veneemme keulaa. Olimme kaukana, ei missään. Kurkkujamme kyllä vähän kuristi siinä kohtaa.

Palasimme maan pääkaupunkiin Quitoon ja Meri-tyttäremme jatkoi koulunkäyntiään. Hän oli innoissaan. Kolme ensimmäistä kuukautta käsityötunnilla oli harjoiteltu ompelukoneiden käyttöä. Nyt oli motivaatio korkealla, sillä oppilaille oli luvattu neulat ompelukoneisiin.





JAUHELIHAKEITTO




Toimiessani 1965-1966 Kuoreveden Suinulan kansakoulun johtajaopettajana (2 opettajaa vain). Nainen alakoulun opettajana ja mies yläkoulun. Sellainen oli meininki. Minä siis virkamiesurani huipulla. Sain 20 mk enemmän palkkaa kuin alakoulun opettaja, mutta minun piti huolehtia kirjastosta. Meillä oli oma keittäjä. Hänen bravuurinsa oli uskomaton. Oppilaat söivät hullun lailla. Johtajaopettaja vieläkin enemmän. Tässä se on. Suunnilleen muistini mukaan:

200 gr jauhelihaa (sika/nauta)
100 gr savustettua sianlihaa
1 sipulia
2 naurista tai palanen lanttua
0,5 l pieniksi pilkottuja perunoita ja porkkanoita
1 l lihalientä
paprikajauhetta maun mukaan
2 rkl tomaattisosetta
hienonnettua persiljaa pikku kouran pohjallinen

Ruskista jauheliha, Kuutioi sinaliha ja pilko sipuli oikein pieneksi. Kuumenna lihaliemi ja lisää juurekset. Keitä ne puolikypsäksi ja lisää ruskistettu jauheliha ja mausta keitto. Lopuksi vielä pinnalle persiljasilppu.

Resepti tulostettavassa muodossa.






Elämän makuisin terveisin

Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
 
Palautteet: oskari@herrankukkaro.fi

Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.

5 kommenttia: